Ich habe mein Herz in Heidelberg verloren

Viimeisestä postauksesta on vierähtänyt vähän aikaa ja tämä jääkin näillä näkymillä viimeiseksi tekstiksi. Blogin nimen mukaisesti, Mein Leben am Neckar – elämääni Neckarin varrella, tarkoitukseni oli kertoa elämästäni Saksassa. Nyt olen ollut Suomessa hieman reilu kolme kuukautta ja paljon onkin ehtinyt tapahtua.

Muutama viikko paluun jälkeen meni sellaisessa sumussa, oli vaikea tajuta, ettei kyseessä ole vain lyhyt visiitti, vaan tarkoitus oli jäädä pysyvästi. Ajatukset olivat jotenkin sekavat, sillä kaikki tapahtui loppujen lopuksi aika nopeasti, eikä lähtö Suomeen sujunut täysin ongelmitta. Onneksi oli ystävä tukena.

Vaikka näin paljon ystäviä ja sukulaisia, oli myös ihana hengähtää ja olla ihan vaan yksin. Olin usein jäällä koirien kanssa kävelemässä, oli kiva nähdä kaverukset taas yhdessä leikkimässä. Innostuin myös luistelusta ja hiihdosta ja hiihdinkin muutaman viikon aikana todennäköisesti enemmän, kuin koko elämäni aikana yhteensä. Parin viikon sisään olin kuitenkin käsitellyt isoimmat asiat ja pääsin sisään normaaliin, tuttuun elämään.

Suomeen tulon jälkeen nautin pakkassäistä ja lumesta, niistä kun oli jäänyt tuolla keski-Euroopassa vähemmälle. Ei sillä, pitkä kesä, lämmin syksy ja leuto talvi toivat kaivattua vaihtelua. Silti tunsin, ettei talvi ole talvi ilman lunta, pakkasta ja pimeyttä. Vietin muutaman viikon rauhassa ja näin ystäviäni, joidenkin kanssa en ollut nähnyt puoleen vuoteen! Monet onneksi kävivät moikkaamassa mua Saksassa, mikä oli kiva. 

Reilu kuukausi sitten musta tuli kummitäti pienelle tytölle, mistä oon tosi kiitollinen ja onnellinen. Lähtöhetkellä harmitti, etten tulisi näkemään vauvaa sen ensimmäisinä viikkoina, vaan joutuisin odottaa lomaa ja Suomen reissua. Yksi positiivinen asia lisää aikaisempaa paluuta ajatellen, pääsin näkemään pienen jo pian sen syntymän jälkeen.

Parin viikon hölläilyn jälkeen aloitin työnhaun ja sainkin nopeasti töitä sekä pääsin aloittamaan nopealla aikataululla. Viime viikot olen ollut enemmän tai vähemmän töissä, mutta kävin myös pyörähtämässä Pihliksen kanssa viikon verran Sri Lankalla huhtikuun lopulla. Loma tuli hyvään paikkaan ja D-vitamiinitankkauksen, ystävän kanssa vietetyn ajan sekä rentoutumisen jälkeen töiden aloittaminen sujui hyvin. Vaikka Sri Lankalla oli lämmin, alkaa täällä kotonakin vihdoin olla myös hyvät säät ja lämmöstä on päästy nauttimaan runsaaasti. 

Paluun jälkeen olen sairastellut tosi paljon, reilusti normaalia enemmän. Maiseman vaihdolla ja uudella työpaikalla on varmasti vaikutusta asiaan, mutta siitäkin huolimatta sairastelu on ollut aika runsasta. Saman kävin tietysti läpi Saksaan muuttaessani, mutta paljon lievempänä. Nyt alkaa helpottamaan ja olo on hyvä.

Ajoin moottoritietä kohti Helsinkiä muutama viikko sitten ja soittolistalta alkoi soimaan saksalaisia viime syksyn ja talven lempikappaleita, tuli tosi haikea olo. Kuinka tunteet voivatkaan olla niin ristiriitaiset? Vaikka olen niin onnellinen tällä hetkellä ja iloinen Suomessa olosta, tunnen suurta koti-ikävää Saksaan. Oli ihana palata tänne, missä suurin osa ystävistä on, mutta samalla jätin paljon ystäviä taakseni. Ja jotenkin sitä ihanan lämmintä ja sosiaalista kulttuuria on ikävä, sitä että vieraille puhuminen on normaalia ja toisille ollaan tosi kohteliaita ja ystävällisiä. Suurin kulttuurishokki, jos sitä siksi voi kutsua, tuli ihan rehellisesti Suomen hintatason kanssa. 

Kokonaisuudessaan tämä kevät ja alkukesä on ollut aivan mahtava, olen nauttinut lämpimistä säistä, nähnyt ystäviä, tutustunut uusiin ihmisiin ja yksinkertaisesti vain ollut onnellinen. Loppukuusta on muutto oman asuntoon, tällä kertaa vähän lähemmäs. Elämä on aika hyvää tällä hetkellä. 

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin, auf wiedersehen.

- Annika

Läksiäiset

Viimeinen viikko meni enemmän tai vähemmän asioiden järjestelyyn ja pakkaamiseen. Alppireissun jälkeen Veronika jäi vielä muutamaksi päiväksi Heidelbergiin. Otettiin aika rennosti, käytiin vähän kaupoilla, elokuvissa ja ulkona syömässä. Lähtöpäivänä todettiin, että nähdään sitten seuraavan kerran Suomessa. 

Kauaa en ehtinyt olemaan yksin, sillä kalenteri oli melko täyteen buukattu ja seuraava Suomi-vieras saapuikin. Vuorossa oli vielä viimeinen turistikierros ja kävimme Samin kanssa yhdessä vielä viimeistä kertaa mun lempipaikoissa. Ylivoimaisesti kaunein paikka koko kaupungissa, Filosofintie, tarjosi upean näköalan.

Hoidin paljon käytännönasioita, kuten irtisanouduin sairaskassasta, ilmoitin kaupungintalolle poismuutosta ja lopetin saksalaisen puhelinliittymän. Paikallisen pankkitilin pidin, sillä tulen käymään Saksassa varmasti vielä monta kertaa. Useat paikat kun eivät hyväksy muita kortteja. 

Muuttohässäkän lomassa ehdimme kuitenkin myös nähdä kaupunkia. Kävimme Heidelbergin linnalla, jossa olen käynyt jo monet kerrat, mutta tällä kertaa löysimme linnaan sisälle. 

Tehtiin myös Samin ja Aaronin kanssa päiväreissu Frankfurtiin. Kävimme vähän kaupoilla ja syömässä perinteistä frankfurtilaista ruokaa. Kiertelimme keskustassa ja bussimme ollessa tunnin myöhässä, ehdimme myös tutustua paikalliseen pubiin. 

Frankfurtin reisussulta ei kuitenkaan löytynyt kaikki, mitä etsimme, joten ehdin näyttää Mannheimiakin pikaisesti.

Kävin myös pikaisesti työkaverin kanssa lounaalla muutama päivä ennen lähtöä. Tutustuin Lisaan alunperin töissä. Hän auttoi muutossa antamalla muutaman käyttämättömäksi jääneen huonekalun ja kuljimme usein työmatkoja yhdessä. Ystävystyimme nopeasti ja odotankin häntä ensi kesänä käymään Suomessa. Lounaalla sain pienen lahjan, muiston Heidelbergistä.

Viimeisenä iltana pidimme pienimuotoiset läksiäiset. Olin varanut pöydän kaupungin lempiravintolasta, Kulturbrauerei Heidelbergistä ja näimme siellä lähes koko porukalla. Ruoka oli hyvää ja pojat halusivat tarjota illan, mulla on ihania ystäviä. Jatkoimme iltaa vielä toisaalla ja lähtöaamuna monet tulivat vielä hyvästelemään. 

Oon onnellinen, että sain tutustua näin moneen uuteen ihanaan ihmiseen ja tiedän, että mulla on Saksassa ystäviä, joiden luokse palata. 

- Annika

Viikko lähtöön

Sinä päivänä, kun ostin lentoliput takaisin Suomeen, aloin odottamaan paluuta tosi kovin, siitäkin huolimatta, että melkein kaksi viimeistä viikkoa mulla oli joku kaveri käymässä. Tiedossa oli taas jotain uutta, mutta kuitenkin sitä tuttua ja turvallista, mun entistä ihan tavallista elämää ja se tuntui kivalta. Odotin niin kovin, että Suomessa olisi lunta, kun palaan, ja sainkin mitä toivoin, megapakkaset. 

Lähdön lähestyessä huomasin, että en olekaan pelkästään iloinen, tunsin surua. Olin aika yllättynyt, sillä en osannut odottaa sitä. Kavereita tietenkin tulisi ikävä, se on selvää, mutta aloin pitämään Saksan kulttuurista, tavoista ja mun kotikaupungista oikeasti. Tuntui surulliselta ajatella, etten enää asukaan mun Dossenheimin kivassa kaksiossa, enkä enää kulje samoja katuja. Ainahan pääsee tietty käymään, muttei se ole sama asia. 

Tunteiden vuoristoradasta huolimatta tiesin tehneeni oikean päätöksen. Olin punninut asiaa joitakin viikkoja ja tullut siihen lopputulokseen, että haluan palata takaisin. Olimme muutaman kaverin kanssa yhtenä päivänä ulkona syömässä ja aloin siinä kaikessa hiljaisuudessa pohtimaan kaikkea. En ehtinyt kuin sanoa, että tulee ikävä, kunnes jo tirautin muutaman kyyneleen. Ilta jatkui hyvissä tunnelmissa, mutta tuolla hetkellä jotenkin realisoin, että kohta mä lähden.

Vaikka kaikki ei mene elämässä, niin kuin suunnittelee, niin en silti vaihtaisi päivääkään pois. Koko reissu oli kyllä uskomattoman arvokas ja kasvattava kokemus.

- Annika

Zell am See

Keskiviikkona suunnattiin kauan odotetulle Alppireissulle Itävallan Zell am See:hen. Muutamasta vastoinkäymisestä huolimatta matka oli varsin onnistunut. Ensimmäisenä huolenaiheena oli oma viikkoa aikaisemmin venähtänyt polveni, joka onneksi ehti parantua laskettelukelpoiseksi torstaihin mennessä. Laskin kuitenkin varovasti, jottei mitään pahempaa käy. Onnistuin silti jotenkin ihmeen kaupalla kaatumaan ihan paikalla seisoessanikin kerran, haha. Olin aina pitänyt itseäni keskitasoisena laskettelijana. Selviän pääsääntöisesti kaikista sinisistä ja punaisista rinteistä, olen jopa kerran uskaltautunut mennä mustankin alas. Alpeilla rinteiden vaikeustaso tuntui nousseen tai sitten omat taitoni ovat vuosien aikana ruostuneet, mutta pysyin visusti sinisissä rinteissä, sillä niissäkin riitti tekemistä. Kyllä muutama punainenkin tuli mentyä, mutta kyllä siniset, helpot rinteet, tarjosivat tarpeeksi haastetta.

Tytöt tutkimassa rinnekarttaa.

Suunnitelmana oli, että Veronika saapuu lentokoneella Frankfurtiin ja menee siellä junaan. Junan saapuessa Heidelbergiin hyppään kyytiin ja suuntaamme yhdessä kohti Müncheniä. Siellä Pihliksen oli tarkoitus liittyä seuraan ja loppumatkan Itävallan puolelle olisimme matkanneet yhdessä. Suunnitelma kaatui heti alussa ensimmäisen junan ollessa myöhässä, mutta onneksi Deutsche Bahn antoi ilmaiseksi uudet liput ja saavuimme perille vain kaksi tuntia suunniteltua myöhemmin. Pihlis oli sillä aikaa hyvin ehtinyt kirjautua hotelliin ja hakea kaupasta tervetuliaiskuoharin.

Hotelliksi valikoitui ystävänpäiväteemaan sopivasti osuva Romantik Hotel. Olimme liian myöhään liikkeellä, kun etsimme vapaita hotelleja ja tämä oli ainoa, josta huoneen sai vielä kohtuulliseen hintaan. Tosi kaunis paikka, niin ja romanttinen. Yksi aulan seinä oli täytetty kymmenillä ja kymmenillä kuvilla tuoreista aviopareista. 

Sään suhteen meillä kävi tosi hyvä tuuri, aurinkoa riitti ja lämpötila vain pari astetta miinuksella. Sumu tosin pääsi vähän toisena päivänä yllättämään, mutta ei se laskettelua estänyt, vähän vain hidasti.

Vietettiin kaksi päivää rinteessä ja se kyllä tuntui pohkeissa. Laskemisen jälkeen oli ihana rentoutua hotellin spa-alueella. Lämmitetty ulkouima-allas, poreallas ja monet eri saunat kyllä tulivat tarpeeseen. Rinteistä löytyi paljon erilaisia kuppiloita ja ravintoloita, joissa söimmekin usein paikallista ruokaa. Valaistuja rinteitä ei juuri ollut, joten kaikki hissit sulkeutuivat ennen pimeän tuloa, noin neljän aikaan, jotta viimeiset laskijatkin pääsevät valon aikaan alas. Hissien suljettua alkoi after ski, mitä pystyi viettämään sekä rinteillä että maan kamaralla. Paras after ski paikka oli huipulla, 2000 metrin korkeudessa oleva ravintola Schnaps Hans, mutta koska hissit eivät enää liikkuneet, oli alas lasketeltava. Itse koin alkoholin ja laskettelun samanaikaisesti pelottavana ajatuksena, joten pysyttelin ihan perus kaakaossa, niin kauan, kun rinteessä oltiin. Aikaa meidän poppoolla huipulta alas meni tasan tunti, sillä matkat olivat todella pitkiä. 

"Miehilläkin on tunteita, kuten esimerkiksi jano."

Kokonaisuudessaan oli ihan super mahtava reissu. Haluan ehdottomasti mennä vielä uudelleen!

- Annika

Laskiainen

Suomessa laskiaista vietetään lähinnä hernekeiton, laskiaispullien ja pulkkamäen merkeissä. Niinpä päätin näyttää kavereille, millaisia perinteitä meillä on ja leivoin viime viikonlopun elokuvailtaan laskiaispullia.

Laskiaista, kuten monia muitakin juhlapäiviä, vietetään Saksassa suuremmin ja juhlavammin. Laskiaisaikaan kouluissa on viikon loma ja marraskuusta alkanut virallinen karnevaalien odotusaika huipentuu laskiaistiistaina suureen karnevaaliin. 

Kaupat täyttyvät naamiaisasuista  ja kaikesta muusta oheistavarasta hyvissä ajoin monta viikkoa ennen karnevaaleja. 

Faschingng eli juurikin tämä karnevaali on monituntinen kulkue, jossa värikkäästi pukeutuneet ihmiset iloitsevat ja tanssivat sekä heittävät alkoholinhuuruiselle juhlakansalle karkkia, popcornia ja muita herkkuja, vähän kuin Suomessa penkkaripäivänä. Kuvasaldo jäi itse kulkueesta valitettavasti varsin vähäiseksi.

Karnevaalin jälkeen suuntasin Bauhausin kautta kotiin. Illalla menin vielä parin kaverin kanssa Mannheimiin elokuviin. Bongasin pari viikkoa aiemmin, että laskiaisena näytetään yksi näytös eräästä suomalaisesta elokuvasta. Hauska sattuma ja kiva tilaisuus, joten miksei! Illalla vielä pakkailin seuraavaa päivää varten.

- Annika

Ei niin onnistunut laskettelureissu

Mentiin keskiviikkona työpaikan kanssa laskettelemaan paikkaan nimeltä Feldberg. Laskettelukeskus sijaitsi Schwarzwaldin alueella, eli aika lähellä paikkaa, jossa olin vaihto-oppilaana. Lähtö sairaalan pihalta oli 5.45, joten jouduin ottamaan taksin, sillä noin aikaista junayhteyttä en varmuudella olisi saanut. Taksi oli myöskin puoli tuntia nopeempi vaihtoehto, joten tilasin edellisiltana sen valmiiksi koti-ovelle. 

Matka kesti noin kolme tuntia, jonka nukuin kyllä melkeen koko ajan. Perillä vuokrasin sukset, sillä omien raahaaminen Suomesta olisi ollut astetta suurempi operaatio ja oikeastaan kalliimpaakin. Meitä oli 11 hengen porukka, joista osa lasketteli ja osa käveli.

Maisemia ei paljoa pystynyt katselemaan, sillä sää oli erittäin sumuinen, mutta ajoittain näkyvyys oli hieman parempi. 

Laskettelu sujui alkuun mutkitta ja sää oli lämpötilan puolesta täydellinen, ehkä yksi miinusaste eikä kovin tuulista. Aurinko paistoi sumuverhon takaa. 

Ehkä viidennellä hissimatkalla kollegani Lisa sanoi, että täytyy muistaa varoa jäisi kohtia. Samalla pohdin, että haluaisin kehittyä paremmaksi laskettelijaksi, ehkä jokin kurssi tekniikan hiomiseksi olisi vielä paikallaan. Hitaassa vauhdissa kaikki sujuu mutkitta, mutta nopeassa vauhdissa tekniikka kaipaa vielä parantelua, sillä usein tulee tunne, että meinaa menettää kontrollin.

Laskiessani seuraavaa rinnettä alas, ehkä tasooni nähden hivenen liian reippaasti, osuin jäiseen kohtaan käännöstä tehdessäni. Tietenkin lensin rähmälleni jonkinlaisen pyörähdyksen saattelemana ja valuin rinnettä alas vatsallani. Suksi ei tietenkään irronnut jalasta, silloin kun pitää ja polveen kohdistui kova vääntö ja siten myös kipu. Hetken siinä ihmeteltiin kollegan ja paikalle sattumoisin saapuneen rinnevahdin kanssa jalkaa ja tultiin siihen lopputulokseen, ettei mikään ole mennyt rikki. Pääsin jotenkin laskemaan rinteen ajas ja menimme hissillä rinnekahvilaan. Sovittiin, että pidetään nyt tauko, jotta jalka voi levätä ja sitten koitetaan jatkaa.

Istuin ehkä kolme tuntia, ja kipu oli edelleen aivan hirveä pienessäkin liikkeessä. Lopulta luovutin ja päätin, etten kyllä kykene enää laskemaan takaisin aloituspisteelle. Se olisi vaatinut ainakin kaksi laskua, sillä olimme toisella puolella laskettelukeskusta. Työkaveri tuli hakemaan mut autolla.

Kun kipu ei kolmen tunnin automatkan aikana särkylääkkeistä huolimatta vieläkään helpottanut ja kyseessä oli kuitenkin työtapaturma, suuntasin Heidelbergissä kirurgian päivystykseen. Sinänsä positiivinen kokemus, koko odotushuoneessa oli yksi potilas ja pääsin lääkärin vastaanotolle kymmenessä minuutissa. Lääkärin luota suoraan röntgeniin ja siitä takaisin lääkärille, kaikki alle puoleen tuntiin. Kuten arvasin, mitään ei ollut mennyt onneksi rikki, mutta polven sivuside on revähtänyt ja sain sairaslomaa, kepit sekä kipulääkkeet. Toivottavasti polvi toipuuu pian. Töihin en siis enää palaa täällä, sillä työvuoroja olisi ollu jäljellä enää neljä.

Muuten ihan kiva reissu, pääsin kuitenkin muutaman tunnin ajan laskemaan ja söimme sekä joimme hyvin. Kokonaisuudessaan ihan positiivinen kokemus, olosuhteet huomioon ottaen. Sain vähän ensimakua ensi viikon Alppireissuun. Voi olla, että jää laskettelut siellä välistä, mutta sen kokoisesta paikasta löytyy varmasi muitakin aktiviteetteja.

- Annika